TräFK – AC JazzPa 0-10 (0-2)
kesäkuu 16, 2009
Muistatteko vielä sen vaaleanpunaisissa pelaavan kutosdivarijoukkueen, joka saattaa saapua kotiotteluihinsakin selvästi vajaalukuisena, jolla ei ole hajuakaan pelisysteemistä eikä edes miehityksestä, jolla ei ole tarvittavia varusteita mukana, joka saa aina selkäänsä suurinumeroisesti ja jonka pelaajat ovat rumia ja vittumaisia luonteeltaan? Me muistamme.
Me muistamme, mutta haluaisimme unohtaa. Kuluvan kauden aikana on edellä kuvatun kaltainen toiminta jo mielissä jäänytkin taka-alalle, ja joukkueemme on ainakin ajoittain ottanut suuren harppauksen absoluuttisesta surkeudesta kohti valjua kehnoutta. On kuitenkin hetkiä jolloin menneisyyden aaveet jälleen nostavat päätä, ja lauantai-illan 15.6. paikallisottelu AC JazzPa:a vastaan oli sellainen hetki.
Alkurituaalit olivat tavanomaiset: kourallinen sekalaisesti varustautuneita idiootteja seisoo kentän laidalla hämmästelemässä kun vastajoukkue lämmittelee täysissä tamineissa. Käsiä levitellään, kiroillaan, ihmetellään missä kaikki ovat ja soitetaan muutama ärtynyt ja tulokseton puhelu. Kun väkeä ei näy ryhdytään kentän laitamilla maleksivia alkoholisteja rekrytoimaan mukaan remmiin. Lopulta kasaan saadaan aloitukseen oikeutta määrä pelaajia. Alkuvihellyksen jälkeen jatketaan kuten ennenkin: käsiä levitellään, kiroillaan ja ihmetellään missä kaikki ovat.
Vajaamiehisenä pelatuksi ensimmäinen puolisko ei ollut TräFK:lta katastrofaalinen, mutta eittämättä kehno. AC JazzPa:n maalit syntyivät maalinedushässäköistä, joissa joukkueellamme on ennenkin ollut hämmentäviä vaikeuksia pallon toisaalle toimittamisessa. Muutoin vaarallisia paikkoja ei vastustajammekaan luonut, mutta omasta pelinrakentelusta lienee parasta vaieta. Toki loukkaantuneenakin kentälle pakotetulle Yön Timolle on annettava tunnustusta väsymättömästä vitsin vääntämisestä.
Jos ensimmäisestä puolikkaasta selvittiinkin vielä ilman täydellistä nöyryytystä saatiin asia korjatuksi toisen puolikkaan aikana. Kolmas ja neljäs takaisku tulivat samankaltaisista tilanteista kuin aiemmatkin, ja joukkueessamme virinnyt luovutusmieliala voimistui alati. Maaleja alkoikin syntyä liukuhihnalta, kaikilta suunnilta, kaikilla tavoilla. Joistain voidaan syyttää puolustuspelin laiskuutta, joistain ehkä maalilla sitkeästi yrittänyttä Ori Mattilaakin, joistain ainostaan vastustajan hyvyyttä.
Olkoonkin ettei esiintymisemme kentällä ollut vähimmässäkään määrin kunniakasta, on murskatappiosta syyttäminen ennen kaikkea niitä, jotka eivät paikalle lainkaan ilmaantuneet. Syitä on monenlaisia, hyviä, huonoja, outoja ja keksittyjä. Totuus on kuitenkin se, että täydellä miehistöllä ja muutamalla vaihtopelaajalla varustettuna joukkueemme ei häviä kymmenellä maalilla. Ei häviä edes viidellä. Voipa olla, ettei häviä lainkaan. Kokeiltaisiinko?
Terholan nurmikenttä on nyt avattu, ja vakiotreenivuoromme ovat sunnuntaisin klo 16-18 ja keskiviikkoisin 17-18. Tulkaa paikalle sankoin joukoin ja jättäkää hiekkakengät kaapin perukoille odottelemaan seuraavaa Korson matkaa. Pyytääkää kaveritkin mukaan.
