TräFK:n kurimus voitottomalla tiellä sai jatkoa Toivon stadionilla maanantai-iltana käydyssä paikallistaistossa AC JazzPaa vastaan. Taistelu oli kiivashenkinen, mutta pääosin reilu. Ensimmäinen puolikas oli tasainen, mutta pinkkinpaidat olivat hienokseltaan niskan päällä. Toinen puolituntinen taas oli selvästi kotijoukkueen hallintaa TräFK:n jälleen kerran väsähtäessä, ja yrittäessä lähinnä vain estää väistämätöntä.
Tällä kertaa kuitenkin pelattiin peli. Oli kaksi joukkuetta, joilla molemmilla oli riittävästi pelaajia pelaamiseen. Oli pallokin. Ja oli tuomari, jonka tuomioissaan ajoittain osoittama lupsakka maalaishuumori ei auennut allekirjoittaneelle. TräFK pelasi kolmentoista hengen voimin, mikä on liki tuplasti enemmän kuin kaksi päivää aiemmin käydyssä ottelunpuolikkaassa. Tämäkään ei ollut aivan riittävästi, sillä selkeästi suurin ongelmamme oli väsyminen toisella puoliajalla, ja tästä seurannut liikkeen puute, pehmeys ja heikentynyt pallokontrolli. Tämä oli kuitenkin riittävä määrä pelaajia siihen, että täydellinen nöyryytys vältettiin. Tähän ei ole tyytyminen.
Pelin näkee aina siitä positiosta käsin, missä on. Itse olin eilisessä ottelussa erinomaisesti asemoitunut kaikkien illan maalien todistamiseen. Ensimmäisessä (0-1) todistettiin, että paistaa se päivä joskus risupartaankin. Toisessa (1-1) taas todistettiin, että risuparta ei jaksa suorittaa miesvartiointia, koska luulee olevansa joku peevelin maalitykki. Kolmannessa (2-1) todistetiin että haamutorjujallakin on sokeat kulmansa: muurinsijoitusvirheen myötä rangaistusalueen rajamailla olleen vapaapotkunsuorituspaikan ja maalin alaetukulman välille muodostui riittävän leveä rosvosektori. Menetät kaikki rahasi. Voi himputin pimputin peijjooni ja Janne Porkan hymyilevät kasvot!
Tiivistyksenä voi todeta, että JazzPa ansaisti voittonsa, mutta ottelu oli kuitenkin sen verran tasainen, että jossiteltavaa jäi TräFK:llekin.
Pappa vet inte ännu heller varför vi stöder TräFK.
